Nyt olen matkalla ja huomenna aamulla esittelen UArcticin hallitukselle "Kasvua pohjoisesta" -raportin. Iltapäivällä pääsen pohjoismaisen geenivarakeskus NordGenin kutsumana tutustumaan Huippuvuorten siemenholviin ja lauantaina mukaan yliopistokeskus UNIS:n jäätikköretkelle. Mahtavaa!
Koska Huippuvuoret saati sen kansainvälisoikeudellinen asema eivät varmastikaan ole monelle tuttuja (ja koska olen Svalbard-fani ja innokas kansainvälisen oikeuden ikiopiskelija), päätin jakaa tässä muutaman vuoden takaisen kirjoitukseni Huippuvuorisopimuksesta ja sen soveltamisesta saariryhmää ympäröivällä mannerjalustalla. Nauttikaa (tai nukahtakaa parin lauseen jälkeen)!
Huippuvuoret on
Norjalle kuuluva saariryhmä Pohjoisella jäämerellä. Saarten
kansainvälisoikeudellinen asema määriteltiin Pariisissa 9. helmikuuta vuonna
1920 solmitulla sopimuksella (Svalbard Treaty, tästä eteenpäin
Huippuvuorisopimus)[1].
Sopimuksen mukaan Huippuvuoret on erottamaton osa Norjan kuningaskuntaa.
Ensimmäisen maailmansodan päättäneiden Versailles’n rauhanneuvottelujen aikana
solmitussa sopimuksessa Norjan täysi suvereniteetti saarilla tunnustettiin,
mutta samalla saaret demilitarisoitiin ja kaikkien sopimuksen
allekirjoittaneiden valtioiden kansalaisille taattiin oikeus asua ja harjoittaa
kaikenlaista elinkeinotoimintaa saarilla. Saaria hallinnoidessaan Norja ei saa
suosia minkään valtion kansalaisia tai yrityksiä. Norja saa kerätä
Huippuvuorilla veroja vain Huippuvuorten ja saarten hallinnon hyväksi, mikä
merkitsee käytännössä Norjan valtionbudjetista erillään pidettävää
rahaliikennettä sekä manner-Norjaa huomattavasti alhaisempaa veroastetta.
Kansainvälisen
merioikeuden mannerjalustapykälien suhteen Huippuvuorista tekee
mielenkiintoisen se, että Huippuvuorisopimuksessa ei mainita mannerjalustaa tai
talousvyöhykettä. Kansainvälisen oikeuden kehityksen huomioon ottaen tämä on
luonnollista: sopimus solmittiin vuonna 1920 ja mannerjalusta tuli virallisesti
osaksi merioikeutta vasta vuonna 1958, talousvyöhyke puolestaan
merioikeusyleissopimuksen myötä vasta vuonna 1982. Huippuvuorisopimuksen toisen
artiklan mukaan sopimus on saarten maa-alueiden[2] lisäksi
voimassa niiden aluevesillä.
Norjan kanta on,
että muut valtiot eivät voi vaatia mitään Huippuvuorisopimuksessa mainittuja
oikeuksia Huippuvuorten mannerjalustalla tai saaria ympäröivällä 200
meripeninkulman talousvyöhykkeellä.[3] Näkemys
perustuu osaksi sopimuksen sanamuotoon[4], osaksi
väitteeseen Norjan rannikolta alkavan mannerjalustan jatkumisesta katkeamattomana Huippuvuorille ja niiden yli pohjoiseen.[5] Suurelta
osin tähän väitteeseen Norjan rannikolta alkavasta ja Huippuvuoret kattavasta
yhtenäisestä mannerjalustasta pohjautuu myös Norjan esitys YK:n mannerjalustatoimikunnalle (Commission on the Limits of the Continental Shelf, CLCS) mannerjalustansa rajoista. Huippuvuorisopimusta ei esityksen tiivistelmässä
mainita[6], minkä
on tulkittu merkitsevän, että Norja ei katso mannerjalustansa rajaamisen
herättävän Huippuvuorisopimukseen liittyviä kysymyksiä.[7] Norja on
myös perustanut 200 meripeninkulmaan asti Huippuvuorten rannikosta yltävän
rajoitetun kalastuksen vyöhykkeen.[8]
Kaikki valtiot
eivät jaa Norjan näkemystä. Norjan jätettyä esityksensä CLCS:lle Tanska,
Islanti, Venäjä ja Espanja lähettivät YK:n pääsihteerille verbaalinootit.[9] Venäjän
ja Espanjan nootit käytännössä haastoivat Norjan tulkinnan
Huippuvuorisopimuksesta ja toistivat maiden kannat siitä, että ne katsovat
olevansa oikeutettuja hyödyntämään Huippuvuorten mannerjalustan luonnonvaroja.
Muut valtiot eivät ole ilmaisseet kantaansa asiaan.[10]
Eräs Oslon
yliopiston oikeustieteen professori on todennut Huippuvuorten kysymyksen olevan
arktisen alueen kansainvälisten suhteiden elefantti olohuoneessa: kaikki
tietävät sen olemassaolosta, mutta kukaan ei halua puhua siitä. Todennäköisesti
hiljaisuus jatkuu niin kauan kuin Huippuvuoria pidetään suhteellisen
merkityksettömänä, kylmänä ja kaukaisena saariryhmänä maailman katolla. Mitä
tapahtuisi, jos Norja alkaisi kaikessa hiljaisuudessa etsiä öljyä ja kaasua
Huippuvuorten mannerjalustalla? Kuinka mannerjalustaoikeudet alueella
jaettaisiin?
Huippuvuorten
mannerjalustan oikeusasemaa pohdittaessa ensimmäinen ja lopputuloksen kannalta
kenties tärkein kysymys on, onko Huippuvuorilla omaa, Norjan rannikosta
alkavasta alueesta erillistä, mannerjalustaa. Mikäli vastaus ei, kuten Norjan
hallitus väittää, millään muulla valtiolla kuin Norjalla tuskin on esittää
riittäviä oikeudellisia perusteita mannerjalustavaatimukseen. Mikäli vastaus on
kyllä, tulee puntaroitavaksi muiden valtioiden oikeus vaatia
Huippuvuorisopimuksen niille takaamia oikeuksia myös mannerjalustalla.
Huippuvuorisopimuksesta
tai suoraan muusta kansainvälisestä oikeudesta ei seuraa mitään, mikä estäisi
Norjaa vaatimasta rantavaltion oikeuksiaan Huippuvuorten mannerjalustalla.[11] Se siis
voi vaatia mannerjalustaoikeuksia Huippuvuorten ympärillä riippumatta siitä,
onko Huippuvuorilla oma mannerjalusta vai ei. Samaa ei voi sanoa muista
valtioista ainakaan täysien mannerjalustaoikeuksien suhteen. Jos lähtökohdaksi
otetaan se, että kompetenssi merivyöhykkeiden vaatimiseen nousee
suvereniteetista maa-alueella, kuten esimerkiksi Kanaalisaarten mannerjalustan
muodostama enklaavi Ranskan mannerjalustan sisällä osoittaa, muut valtiot eivät
voi vaatia Huippuvuorten ympärille omia mannerjalustojaan.
Vaikka
esimerkiksi Venäjä ja Espanja haluaisivat alkaa porata öljyä Huippuvuorten
mannerjalustalla vedoten tulkintaansa Huippuvuorisopimuksesta, niiden olisi
kansainvälisen selkkauksen välttääkseen ensin sovitettava Norjan
suvereniteetista seuraava mannerjalustan nautintaoikeus omaan
Huippuvuorisopimuksen rajaamaan oikeuteensa. Sen jälkeen niiden olisi
neuvoteltava öljynetsintäluvista ainakin Norjan öljy- ja energiaministeriön
kanssa, sillä se vastaa öljynporaustoimintaan liittyvistä luvista kaikkialla
Norjan kuningaskunnan alueella. Luultavasti suvereniteetista seuraavien ja
Huippuvuorisopimuksesta seuraavien oikeuksien sovittelu olisi niin vaikeaa,
että neuvottelut öljynetsintäluvista tuskin etenisivät kovin nopeasti.
Koska
Huippuvuorten tapaukseen liittyy kansainvälisen merioikeusyleissopimuksen
lisäksi toinenkin useamman osapuolen ratifioima kansainvälinen sopimus, sitä
selviteltäisiin todennäköisesti pidempään poliittisella tasolla kuin kahden
valtion välisiä tapauksia. Tuomioistuimeen päätyessään se synnyttäisi
epäilemättä hyvin pitkän käsittelyn.
[1] Ks. esim. Oslon yliopiston
oikeustieteellinen tiedekunta: The Svalbard Treaty,
[http://www.jus.uio.no/english/ services/library/treaties/01/1-11/svalbard-treaty.xml].
[2] Ensimmäisen artiklan mukaan
kaikki saaret 10.:n ja 35.:n itäisen pituuspiirin sekä 74.:n ja 81.:n pohjoisen
leveyspiirin rajaamalla alueella.
[3] Elferink (2009) s. 154.
[4]
Vain aluemeri
mainitaan. Norja väittää, että vaikka Huippuvuorisopimuksen laatijat eivät
nähneet ennalta mahdollisuutta lainkäyttövallan ulottamiseen aluemeren
ulkopuolelle, sanamuodossa määritetty maantieteellinen rajaus pätee. Ks. Churchill & Ulfstein (1992) s. 40.
[5] Churchill & Ulfstein
(1992) s. 40.
[6] [http://www.un.org/Depts/los/clcs_new/submissions_files/nor06/nor_exec_sum.pdf].
[7]
Elferink (2009) s.
154.
[8]
Ks. esim. Norjan
ulkoministeriö:
[http://www.regjeringen.no/en/dep/ud/documents/propositions-and-reports/reports-to-the-storting/20042005/report_no-30_to_the_storting_2004-2005/3.html?id=198409].
Venäjä ja Islanti ovat kieltäytyneet noudattamasta ja venäläiset alukset
säännöllisesti myös rikkoneet vyöhykettä.
[9] [http://www.un.org/Depts/los/clcs_new/submissions_files/submission_nor.htm].
Tanskan ja Islannin nootit koskivat ns. Banaaniaukkoa, Norjanmerellä
sijaitsevaa potentiaalista mannerjalusta-aluetta, josta Tanska (Färsaaret),
Islanti ja Norja ovat käyneet neuvotteluja. Ks. esim.
[http://www.regjeringen.no/en/dep/ud/selected-topics/civil--rights/spesiell-folkerett/lawofthesea_highh_north.html?id=479036].
[10]
Norjalaisissa
sanomalehdissä on toisinaan esitetty Suomen ja Kanadan tukevan Norjan
tulkintaa, mutta mitään virallisia tuen ilmaisuja ei ole esitetty.
[11]
Churchill &
Ulfstein (1992) s. 38–40.
